Varvun käyttö liitetään usein vesisuonien etsintään ja on vähintäänkin vuosisatoja tunnettu taito, mutta siitä on myös paljon muuhun. Tutkimusmielessä se on selvänäköistä toimintaa, missä varpu toimii keskittymisvälineenä.
Varvunkäytön opettelusta ollaan oltu kovin kiinnostuneita, joten ajattelin kirjoittaa omasta polustani, kuinka kaikki alkoi. Kirjoitin vuonna 2013 tämän tekstin Esko Jalkasen Luonnonvoimat yhdistyksen jäsenlehteen ja ajattelin nyt päivittää sen tähän hetkeen sopivaksi. Tarina alkaa nuoruusvuosistani.
Näen vihreän veden silmieni edessä ja siinä ylöspäin sekamelskana nousevia ilmakuplia.
En tunne kylmää, vaikka pitäisikin. Nousen pintaan ja näen kaverini jalan korkealla veden pinnan päällä, mistä saan juuri ja juuri kiinni, koska laituri on niin korkealla. Huomaan nopeasti otteen pitämisen kengästä muuttuvan hankalammaksi, kun kylmä kangistaa pienen kehoni. Samassa laiturin reunan yli ojentuu aikuisen käsi, joka nostaa minut, 7 vuotiaan, keväisen onkimiehen jäitten seasta laiturille. Ei pitäisi juosta ja katsoa samalla taaksepäin.
Pelastajani kertoi myöhemmin, että oli kotonaan, noin 500 metrin päässä, jostain tuntemattomasta syystä ja täysin vastoin tapojaan lopettanut siivoamisen ja lähtenyt kävelemään päämäärättömästi venelaitureille päin. Siellä hän oli kaukana nähnyt ensin kaksi poikaa laiturilla, mutta hetken päästä vain yhden ja toisen kurottelemassa laiturin päässä, jolloin hän oli lähtenyt juoksemaan. Ehkäpä jossain tuumattiin, että tuosta räkänokasta voisi vielä joskus olla jotain hyötyä.
Luonto on aina ollut tärkeä minulle. Äitini muistuttaa aina välillä pienestä luonnonsuojelijasta.
Olin noin viiden vanha kun istuin hänen pyöränsä takana istuimessa matkalla päivähoitoon. Oli sydäntalvinen, aikainen ja täysin tyyni aamu. Nouseva aurinko oli värjännyt taivaan jo vaaleansiniseksi, mutta tähdet näkyivät vielä. Pakkasta reippaat 20 astetta, joten kylmäkin oli.
Kylmä jäätyi nenään, missä aistin otsonin pistävän tuoksun. Asuimme laajalla omakotialueella, missä kaikki talot ovat rintamamiestaloja ja joiden piipuista tuli savua, kun taloja lämmitettiin. Äidin takaa kuului kylmästä värisevä rauman giäline ääni: ”ei luantto saa saastutta”.
Heti kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen huomasin, että tämä maailman yleinen kuva ei oikein riitä antamaan sellaisia vastauksia, jotka minua tyydyttäisi. Jokin ei vaan koskaan ole täsmännyt ja ollut oikein. Sellainen outo rauhattomuus on ehkä hyvä tapa kuvata mieltäni. En kuitenkaan ole meditoinut tai muuten viettänyt mitenkään henkistä elämää, oikeastaan aivan päinvastoin. Lähinnä olen vaan sopivan hetken tullen katsellut tähtiin tai merelle hieman normaalia pitempään, heristänyt sormeani ja ajatellut mielessäni, että: ”Tämä ei jää tähän, vielä minä otan tästä selvää…”.
Meni yli kymmenen vuotta tavalliseen tapaan opiskellessa, työuraa aloittaessa ja perhettä perustaessa, kunnes eräänä iltana sanoin silloiselle vaimolleni, että haluaisin kokeilla vyöhyketerapiaa. Tänä päivänä en tiedä, miksi juuri sitä. Joka tapauksessa sain vaimoltani lahjakortin Lempäälässä toimineen ansioituneen terapeutin luo. Hoidon lopussa oli rentoutumishetki, jolloin hän teki käytännössä energiahoitoa. Siinä minä makasin silmät kiinni, kun minua alkoi jostain syystä naurattamaan, kunnes en enää pystynyt hillitsemään itseäni ja pomppasin istumaan hoitopöydälle ja nauroin vedet silmissä ilman sen kummempaa syytä. Arvatkaapas, hävettikö insinööriä… Hoitaja ei ollut kuitenkaan moksiskaan vaan kertoi, että tässä oli niin paljon rakkauden energiaa ympärillä, että noin käy joskus. Siinä sitten hoipertelin kotiin hieman typertyneenä. Toivuttuani oli päivän selvää, että no nyt alkoi löytymään jotain. Tästähän otetaan selvää, että mitä tuolla oikein tapahtui. Muutaman käyntikerran jälkeen, kun olimme puhelleet hänen kanssaan paljon luonnonkin asioista, tämä terapeutti kysyi, että olenko tutustunut Esko Jalkasen kirjallisuuteen. No en ollut, mutta kohtapa olin. Itse asiassa luin kaikki Tiina Lindholmin, Eskon teksteistä, kasaamat kolme kirjaa kokolailla putkeen (Uusi Ajatus löytyy Luonnosta).
Sitten tuli peruskurssin aika. En ollut mikään kurssi-ihminen ja olin näiden asioiden kanssa käytännössä ihan yksin. Vaikka mietin paljonkin, että onkohan tämä kuitenkaan minun juttu, niin veto oli valtava. Mietiskelin, että millaista boheemia näkijä-porukkaa siellä mahtaa muut olla, mutta menin silti Tampereelle peruskurssille keväällä 2011. En löytänyt heti vanhaa kirjastotaloa, joten hikisenä ja nolona sisään saliin, kun Tiina jo jutteli täydelle tuvalle. Tämähän lähti taas juuri niinku siellä kuuluisassa Strömsöössä. Heti opettajan silmätikkuna.
Sellainenkin kävi mielessä, että käyn tässä nyt kurssilla katsomassa mistä on kyse, eikä kukaan tuttu saa tästä koskaan tietää. Niin, eipä siinä sitten muuta kun pajuvarvut käteen ja tepastelemaan Tampereen keskustorin kulmalle, missä oli juurikin se isoin vaara törmätä tuttavuuksiin sillä olinhan asunut pitkään Tampereella.
Kaikesta huolimatta varpu kääntyi maasäteilylinjojen kohdalla alas, mikä tuntui hyvältä.
OK, kaikki edelleen hyvin. Ei lahkoa, ei mitään luotaan työntävää. Jatketaan, mutta koko ajan varpaillaan asioita aistien.
Eniten tässä Jalkasen opissa, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, minua kiehtoi sen konkreettisuus. Tehdään itse jotain käsillä, mitataan ja saadaan lukuja ja nähdään kuntoutuksien vaikutuksia. Konkreettista. Mun juttu. Monissa henkisissä yhteyksissä keskitytään enemmän itseen. Miten kehitytään itse, ollaan yhteydessä enkeleihin, oppaisiin jne. Vaikkei siinä mitään väärää olekaan, niin silti sellainen ajattelutapa tuntui minusta jotenkin itsekkäältä ja ehkä jollain tapaa jopa merkityksettömältä. Haluan painottaa, että tämä on vain oma tuntemukseni eikä millään tapaa arvostelua mitään eikä ketään kohtaan. Olen vain enemmän toiminnan mies.
Jatkokurssi oli syyskuussa 2011 ja erikoiskurssi Pieksämäen Partaharjulla toukokuussa 2012. Siellä Tiina istui kanssani samassa kahvipöydässä ja yhdessä lauseessa mainittiin varpukoulu. Kysyin siitä myöhemmin tarkemmin ja kurssin jälkeen olinkin sitten koulun penkillä. Mainittakoon, että kurssin aikana olin mitannut ystävälleni Be- eli bioenergia (elämänvoima) kenttiä. En muista tarkkoja arvoja, mutta jos minä mittasin 20 cm, niin Tiina tarkisti niiden olevan oikeasti jossain 2,5m paikkeilla. Lähtötasoni oli juuri käynyt selville.
Varpukoulu alkoi siis toukokuussa 2012. Ensimmäisessä vaiheessa mitattiin yksittäisten kappaleiden Be-kenttiä. Tiina tarkistaa osumisprosentit täysin oikeille mittauksille ja itsellä ne olivat 50-60% koko toukokuun. Kesän 2012 ajan olin kuin ärsytetty ampiainen, enkä tehnyt varpumittauksia lainkaan. Ihmettelin olotilaani, koska en mielestäni oikeasti ole sellainen.
Näin ajattelin mielessäni ja ihmettelin että miksi on näin. Yritin etsiä Vastavoiman häirintää itseltäni, mutten koskaan löytänyt mitään.
Kesä meni ja kesäpäivät tuli Lautsiassa elokuussa 2012. Siellä kävi ilmi, että minuun vaikutti karmallisesti yksi hyvin vahva negatiivinen henkilö jostain menneestä elämästä. Itse en sellaista ympäriltäni löytänyt, koska henkiset voimani ei sen käsittelyyn riittänyt, mutta Tiinan riitti ja niin minä ja perheeni saimme rauhan. Siinä siis syy koko kesän kestäneeseen ärtyneisyyteen. Välittömästi sen jälkeen varpukoulun osumisprosentti nousi yli 90%:iin ja pääsin koulun seuraavalle tasolle.
Seuraavaksi otettiin kohteiksi kolme tuttua ihmistä joiden bioenergiakenttiä mitattiin. Tämä taso meni läpi viikossa eli osumisprosentti oli siellä 94% paikkeilla.
Näin ollen otettiin mukaan myös hiven- ja alkuainemittaukset.
Mittausten oikeellisuudesta en tiedä, mutta takaan yrityksen olleen kovan. Muulla ajalla mittailin jo kovasti ystävieni kenttiä ja puhdistelin asunnoista häiriötekijöitä. Tiina on alusta asti kehottanut luottamaan varpuun ja minähän luotin. Tulokset ovat takuulla olleet useimmiten pielessä, mutta uskon ennakkoluulottoman meiningin myös auttaneen kehittymään.
Ihmisten bioenergia- ja hivenainemittaukset huitelivat siinä 85% paikkeilla, kun elettiin lokakuun puoliväliä 2012.
Pääsin jälleen yllättävän nopeasti sinne yli 90% onnistumisiin, kunnes lokakuun loppupuolella prosentit romahtivat alas 20-30% paikkeille. Tilanne oli uusi ja hämmentävä, jopa lannistava. Piti alkaa ottamaan huomioon uusia asioita. Varvun käyttöäni alettiin häiritsemään. Olinko tosiaan kiusa vastavoiman mielestä vai mistä oli kyse? Hetken asiaan totuttuani lannistus muuttui ylpeydeksi, olin todellakin oikealla tiellä, jos kerran Vastavoima kokee työni herneeksi oman patjansa alla. Näin siis häirintä muuttuikin voimavaraksi. Vastavoiman tehtävä on vetää ihmisiä lokaan, jotta pyrkisimme hyvään. Täydellistä työskentelyä. Piti siis ottaa tavaksi tehdä puhdistuksia ja varmennuksia ennen mittauksia.
Marraskuun alussa 2012 oli jälleen onnistumisprosentit yli 90%….hetkellisesti. Tähän aikaan puhuttiin paljon Mayojen ja muidenkin heimojen 21.12.2012 päivämäärästä ja miten maailma loppuu siihen paikkaan. No, olihan jo tullut paljon uutisia myös valtamediassa, että ”ei vaiskaan”: on jo löytynyt uusi kalenterikin ja sitä rataa, mutta meilläpäin paine vaan kasvoi ja jotain tosiaan oli tekeillä.
Marraskuun mittaukset olivat sitä sun tätä. Välillä oli häiriöitä ja välillä ei ja osumisprosentit vaihtelivat 45-92% välillä.
Joulukuun 8-9 päivä oli Tampereella jälleen erikoiskurssi, missä käytiin läpi uutta aikaa ja tulevaa talvipäivän seisausta. Kuten aina kurssien jälkeen, varputaito otti yhden portaan ylöspäin. Osumisprosentit pomppasivat 95% tienoille ja otin askeleen seuraavalle tasolle, missä tutkittiin myös kohdehenkilöiden kodit ja työpaikat.
Varpukoulu soljui eteenpäin…mutta. Voisin sanoa, että väkisinkin siinä ohella tulee mukaan muitakin mittauksia. Aloin löytämään ympäriltäni minulle tuntemattomia vahvoja maapallon ulkopuolisia olentoja. Painin viikkoja näiden kanssa, kunnes kaikki osoittautui vain harhaksi. Tiina löysi lopulta oikean syyn. Negatiivinen vainaja oli sekoittanut mittaukseni totaalisesti. Ei sen kummempaa. Merkillepantavaa oli, että varpukoulumittauksissa ne ei kuitenkaan pahemmin näkyneet. Ei se puoli kyllä kehittynytkään, mutta oppiläksystä tämä kävi hyvin. Juuri näinhän koulussa kuuluukin olla. Läksyjä ja oivalluksia.
Mieleeni muistui Eskon kirjoitus, että aina ennen kuin voi muita auttaa, pitää varmistaa, että oma ympäristö on puhdas. Tämä on oleellinen asia varvun kanssa toimiessa. Tarkkana pitää olla ja varmistukset tehdä mieluummin liian usein.
Absoluuttista varputaitoa pystyy opettamaan muille 92,5%:iin asti, sen jälkeen olet omillasi ja se on sisäistä vääntöä oman egon kanssa, kunnes on mahdollista saavuttaa 100% yhteys Luonnonmuistiin eli Akaashaan. Kyse on siis hyvin vastuullisesta ja korkean moraalin toiminnasta. Se on tarkoitettu asioiden tutkimiseen, auttamiseen, eikä minkäänlaiseen uteliaisuuteen, rahan tavoitteluun tai oman egon pönkittämiseen.
Sellaisia henkisiä asioita ja esteitä ei eteen tuoda mistä ei yksittäinen sielu selviäisi, joten siitä ei ole huolta. Jos sammutat huoneesta valot ja sytytät taskulampun, niin mitä näet? Jos taas olet valaistussa huoneessa ja yrität tuoda sinne pimeyttä niin mitä näet? Varmaa on, että jossain kohtaa jokainen varpukoululainen on se herne ”pahan” patjan alla, mutta Valo voittaa aina pimeyden ja Valo pelaa meidän joukkueessa.
Tiina pitää maksutonta varpukoulua edelleen Esko Jalkasen Luonnonvoimat yhdistyksen jäsenille. En voi kuin kiittää häntä tarkistuksista ja tuomitsemattomasta asenteesta, kun yli-innokas oppilas esittelee ylpeänä huuhaa- löydöksiään.
Kaikille mukaan lähteville haluan antaa yhden neuvon: Pitäkää aina maalaisjärki mukana, kun teette mittauksia.
Tämä ei ole romantiikkaa, vaan tietoisuutta.
Kaikkea Hyvää Sinne,
Jiri
Ps. Mikäli toiveenasi on oppia tutkimaan näkymätöntä maailmaa varpua tai heiluria apuna käyttäen, pääset yhdistyksen jäsenenä kehittämään näitä taitoja kouluttajamme Tiina Lindholmin ohjauksessa. Esko Jalkanen Luonnonvoimat Yhdistyksen jäsenenä saat maksutta osallistua henkilökohtaiseen Varpu- tai heilurikouluun.
