Ennen kuntoutusta tuntui, että kannattelen koko maailman murheita harteillani. Tuntui, että minun on ohjattava läheisiäni oikeaan suuntaan, vaikka todellakin tiedän, että jokainen heistä on täysin kykenevä tekemään elämässään juuri itselleen oikeat ratkaisut juuri itselleen oikeaan aikaan.
Olen ottanut isäni kuoleman jälkeen painolastikseni myös isäni kumppanin. Hänellä on kaksi omaa poikaa ja minä olen aina näytellyt sivuosaa heidän uusperhekuviossaan. Minulla oli joku painava velvollisuudentunto kysellä ”äitipuoleni” kuulumisia ja huomioida häntä myös muilla tavoin vaikka se ei tule minulta luonnostaan ja se vei minulta voimia ja aiheutti aina melkoisen tunteiden kirjon. Olen myös kokenut syyllisyyttä (tai tullut syyllistetyksi) saamastani isäni perinnöstä.
Työskentelen asiantuntijana teollisuuden alalla ja koen ihmisten tärkeilyn ja keksityn kiireen ahdistavana. Kun paraskaan meistä ei ole korvaamaton ja maapallo jatkaa pyörimistään ja luonto elää ajallaan ihmisen aikatauluista piittaamatta.
Kotimme on vanha rintamamiestila. Tiedän siinä olleen paljon pahaa mieltä niin maan luovutuksessa kun evakoiden elämän polulla. Talon paikka on annettu evakoille tulevan tielinjauksen kohdalta, siis jo rakentaessa on ollut pelko, että talon yli rakennetaan iso tie. Voi ihmisten pahuutta. Talo kuitenkin edelleen on, tie menee muualla, evakoiden istuttamat suuret tammet suojaavat meitä vieläkin. Ilmapiiri on kuitenkin ollut painostava ja aiheuttanut tiedostamatonta levottomuutta. Välillä tuoksui marjakeitto ja lämmittämätön uuni antoi lämpöään, tämän huomasivat myös useat vieraat. Ajattelin, että muori siellä ja otin hänet hyvällä vastaan, hän tuntui hyvältä.
Kuntoutuksen jälkeen ilmapiiri kotona on seestynyt. Olen ensimmäistä kertaa jopa istuttanut kasvimaan. Ideat ja aikomukseni muuttuvat entistä useammin toiminnaksi. Olo on seesteisempi ja ajatus kirkas. Olen vahvemmin omien arvojeni takana ja tunnen olevani valmiimpi tekemään ratkaisuja, isojakin. Luottamus läheisteni harkintakykyyn ja turvassa pysymiseen on palautunut. Maailmanmurehtijan taakkani on helpottanut.
Henkimaailman läsnäolon jotenkin tiesinkin. Nuo piru, kirous ja menneisyyden asiat kyllä kinnostaisi vielä avata.
Se täytyy vielä sanoa, että minulle todella rakas ja läheinen sielu (eläin) siirtyi ihan äskettäin aineettomalle puolelle. Suru ja kaipuu on kuitenkin jotenkin taka-alalla ja päälimmäisenä tunteena jäi rakkaus.